Toissa päivästen pakkasten jälkeen ja eilisen myräkän on täällä tänään suojasää.

Eilen kävin mökillä pitkästä aikaa, kuljin myrskyssä ja nautin, sitäki tein pitkästä aikaa. Istuin siel, ilta alko hämärtyyä ympärilläni. Mietin elämääni miten paskaa se on ollu. Mietin miten tästä pääsee pois, onko mitään tulevaisuutta, en ainakaan viel pysty sellasta näkemään. Tahdon vaan elämääni tasapainon jonku kaltasen tyytyväisyyden tai edes odotuksen tunteen siitä.  Minulla pitäisi olla voimaa ja rohkeutta kertoa joskus elämästäni jollekki. Tuntuu etten pysy sitä ees ajattelemaan tuntuu,  että tukehdun siihen. Paljon pahaa, paljon vääryyttä, epäonnistumista toiseen vaan on ollut koko saatanan paska. Mietin, mitä olis mun elämä jos olisin saanut joskus lapsena edes yhden hyvän sanan tai peräti tukea tähän elämään. Onko kaikki syy siinä mun paskassalapsuudessa? Siinä helvetissä mitä en osannu lähteä pois ajoissa vaan jäin kerjäämään rakkautta jota en koskaan saanut?

 Vosia sitte luin lehdestä miten nuori tyttö kertos suunnitelmastaan hypätä junan alle kun on oikeen onnellinen. Olen miettity joskus saavuttiko hän joskus onnensa huipun minkä kuittasi kuolemalla.