Taas takana yks turha viikko, edessä turha viikonloppu. Ei mitään uutta, ei lohtua, ei parempaa ole näköpiirissä.  Minua pelottaa taas kaikki. Pelottaa tää sairus paranenko siitä, pelottaa myös se, että paranen. Tää masennus on kestäny jo nii kauan, että on mulle tuttua ja turvallista. Minua pelottaa masennuksen ulkopuolinen elämä. Se, ett joutuu työhön, kohtaamaan ihmisiä, tilanteita joita ei hallitse.  Miten helvetissä tämä voi olla niin vaikeeta.

 Taas ei mitään sanottavaa täälläkään.

 Eilen kävin hoitsun kanssa juttelemassa. Menin sinne, olin taas juonu liikaa kahvia. Piti mennä veskiin, laitoin oven lukkoon, toimitin asiat. Kääsin lukkoo ja yritin avata ovee. Se ei auennu. Yritin uudelleen, kääntelin lukkoo mutta ei auttanu. Paniikki alko iskemään, katselin jotta näkyiskö hälläriä millä hälyyttää apua paikalle. Ei ollut. Sydän hakkasi tutatta, veri kohisi päässäni. Teki mieli potkii ovea, hakata sitä, huutaa. Yritin vielä kerra, ovi aukes kiltisti. Helpotus.

 Istuin aulaan odottamaan. Siellä ei ole koskaan ketään, ainoastaan minä. Me mieletervysongelmaiset ollaan tarkoin varjeltuja salaisuuksia myös toisiltamme. Meitä ei ole. Häpeä ja asenteet painaa vieläkin päälle ja totta tuo on. Lehti telineessä on vaan sisustuslehtiä joiden kuvissa hienosto rouvat istuvat antiikki nojatuoleissaan nilkat somasti ristissä kertoen luxuskodeistaan, miten jokaisen naisen kuuluu saada siivooja kotiinsa edes kerran viikoss.

 Hoitsu tulee ja pyytää sisään. Menen. Minua ahdistaa, katselen huonetta; oliko se tälläinen jo viime kerralla, en muista yhtään. Mina pelottaa koko tilanne haluan vaan pois siitä ja nopeasti. Ahdistaa lisää, vääntelen käsiäni, pois,pois pois tästä.

Hoitsu: Miten on menny? Mietin kuumeisesti, saan sanotuun ettei nii kovin hyvin. Katselen seiniä, siellä on kankaasta tehtyjä tauluja, niissä on kukkia. Pöydän reunalla keraaminen kissa makaa niin, että sen jalat roikkuu. Katson sitä. Hoitsu kysyy oonko ottanu lääkkeet. Olen mutta niidenki syöminen ahdistaa, minua itkettää mutta itku ei tule. Sitä ei ole tullut moneen vuoteen. Hoitsu: Ulkoiletko. Minä: joo. Hoitsu: päivittäin. Minä:joo. EN kerro hälle, ett mulla on koira jota juoksutan kahdesti päivässä. En vaan viitti enkä tiedä miksi panttaan tätä tietoa. Hoitsu: Ahdistaako sua nyt? Näytät aivan siltä. Minä vääntelen edelleen käsiäni, vaivoin saan sanotun et ahdistaa ja paljo tämä tilanne. Ja kaikki ne tilanteet mitkä poikkeaa mun normaalista rytmistä Kauppaan menen, ulos menen ja teen asioita paljonki kun ne vaan kuuluu minun rutiineihin. Mutta kaikki mikä poikkeaa siitä ahdistaa jopa puhelimeen vastaaminen satikka, että joutuis soittamaan jollekulle.Saan uuden ajan ja kehotuksen nostaa lääkiettä 50mg:hen.

Kotona vittumainen tunnelma niin ahdistava. En tälläaista kaipaa nyt yhtään. Ollaan taas myrkkyä toisillemme. Tekee mieli kysyä mikä nyt oikeen on. Mutta pelkään totuutta en halua kuulla sitä. Haluan heittää kissan pöydälle ja kysyä haluaako hän erota. Jätän sen kuitenki tekemättä.

Lähden ulos.

 Toissa päivästen pakkasten jälkeen ja eilisen myräkän on täällä tänään suojasää.

Eilen kävin mökillä pitkästä aikaa, kuljin myrskyssä ja nautin, sitäki tein pitkästä aikaa. Istuin siel, ilta alko hämärtyyä ympärilläni. Mietin elämääni miten paskaa se on ollu. Mietin miten tästä pääsee pois, onko mitään tulevaisuutta, en ainakaan viel pysty sellasta näkemään. Tahdon vaan elämääni tasapainon jonku kaltasen tyytyväisyyden tai edes odotuksen tunteen siitä.  Minulla pitäisi olla voimaa ja rohkeutta kertoa joskus elämästäni jollekki. Tuntuu etten pysy sitä ees ajattelemaan tuntuu,  että tukehdun siihen. Paljon pahaa, paljon vääryyttä, epäonnistumista toiseen vaan on ollut koko saatanan paska. Mietin, mitä olis mun elämä jos olisin saanut joskus lapsena edes yhden hyvän sanan tai peräti tukea tähän elämään. Onko kaikki syy siinä mun paskassalapsuudessa? Siinä helvetissä mitä en osannu lähteä pois ajoissa vaan jäin kerjäämään rakkautta jota en koskaan saanut?

 Vosia sitte luin lehdestä miten nuori tyttö kertos suunnitelmastaan hypätä junan alle kun on oikeen onnellinen. Olen miettity joskus saavuttiko hän joskus onnensa huipun minkä kuittasi kuolemalla.

 Jostain taas sai voimaa mennä läpi painajaisten. Yöt on pahoja niiden sopukoissa vaanii kaikki elämäni möröt. Kaikki tuska, pelko, turvattomuus kaikki epäonnistumiset, ne kaikki nousee mieleen. Elämä on ollu painajaista turvattomuutta ja rakkaudettomuutta koko ajan. Lapuus oli paha, nii paha etten pysty setä vieläkään oikeen ajattelemaan. Päälinmäisenä muistan vaan sen rakkaudettomuuden ja turvattomuuden. Sen hirvittävän pahan olon mikä minussa oli. Jo lapsena halusin vaan kuolla, kuolla, kuolla. Päästä pois siitä helvetistä mitä sisälläni kannoin. Kukaan ei koskaan sanomu minusta taikka minulle yhtään hyvää sanaa. Ainoastaan moitittiin ja ihmeteltiin miksi olin nii ilkeä lapsi. Enhän minä tienny miten ollaan kiltsti kun kukaan ei sitä minulle sanonut. Miten paljon pahaa minun täytyy sietää ennenkuin katkean??

Elämä on tuskaa, kuolema vaputtaa tuskasta, näin sanotaan. Vielä minä jaksan, jostain saan voimaa. Tai hulluna luulen, että elämällä on jotain annettavaa minullekki, muutaki ku paskaa silmille. Minä tunnen vaan voimatonta vihaa.

 Heräsin yöllä useempaan otteeseen, venyin sängyssä kuitenki melkeen viiteen. Nousin, laitoin kahvin tippumaan. Mies oli jääny sohvalle nukkumaan liekö sitte kattonu yölä kovanluokan pornoo vai mikä hitto oli. No, kai siitä kuulee päiväivällä.

 Eilen otin ensimäisen napin ja seurasin kehoni ääniä. Tutkin itteeni onko jo vaikutusta, janottaako, särkeekö päätä, ei mitään mikä olis ollu mun normaalia elämää kummempaa. Kävin lenkillä, vihasin sitä. Pelotti, menneisyys hyökkää päälle ja ei tiedä mitä tehdä.

Tänään piti olla zumbaa mut se on peruutettu, kerrnki ku olisin halunnu lähtee sinne. Ei se ole juurikaan mua innostanu mut oon käyny ihan sen takia jotta olis edes joskus pakko lähtee jonnekki. Ja onhan se joskus niin ihanaa nauttia salaista pikaruokaa. Tuntea itsensä kerranki naiseksi. Pieniä irrallisia hetkiä josta seuraa vaan suurta ahdistusta ja pelkoo mutta ne ovat niin ihania etten voi kieltäytyäkkää niistä.

Minua inhottaa olla tälläinen, olen heitteillä, elämän syrjässä kiinni. Niin paljo olis välillä kerrottavaa mutta sitte ku on mahdollisuus kertoa alkaa pää lyömään tyhjää. Ei ole mitä sanoa tai en muista mitä pitäis sanoa.